1 JOHDANTO

Tukiasemiin perustuvat langattomat viestintäverkot ovat paitsi henkilöiden välisen viestinnän, myös sosiaalisen median ja suoratoistopalvelujen välittäjinä tärkeimpiä viestintäkanavia nykyaikana. Erillisten rakennuksissa sijaitsevien tukiasemien lisäksi televiestintämastoja on Suomessa noin 10 000. Viestinnän määrän ja tarpeiden vuoksi viestintäverkon järjestämiselle on yhteiskunnallista merkitystä.

Vuonna 2014 säädetty tietoyhteiskuntakaari, nykyisin nimellä laki sähköisen viestinnän palveluista (jäljempänä ”SVPL”) sääntelee muun muassa televiestintäverkon toimintaedellytyksiä. Näkyvintä verkkoihin liittyvää infraa ovat tukiasemia varten pystytetyt mastot, joiden sijoittamisesta on viime vuosina tullut oikeuskäytäntöä ylimmistä oikeusasteista. Päätös KKO 2025:19 koski mastopaikan lunastusta ja KHO on ennakkopäätöksen KHO 2026:13 lisäksi antanut 16.3.2026 myös toisen päätöksen, joka koski vuokrasopimuksen jatkamista.

Edustimme muutoksenhakijana ollutta kiinteistön haltijaa asiassa KHO 2026:13. Tapauksessa oli kyse SVPL:n mukaisen sijoittamisoikeuden myöntämisestä. KHO myönsi valitusluvan siltä osin kuin asiassa oli kysymys siitä, onko Telia Towers Finland Oy (jäljempänä ”TTF”) sellainen yritys, jolle voidaan myöntää SVPL 28 luvun mukainen sijoittamisoikeus. Ratkaisussaan KHO katsoi, että TTF:ää oli pidettävä SVPL:ssä tarkoitettuna teleyrityksenä, joten TTF:llä oli oikeus hakea sijoittamisoikeutta kiinteistöllä jo ennestään sijainneelle telemastolle. Varsinaiset sijoittamisoikeuden myöntämisen edellytyksien tarkasteluun KHO ei myöntänyt valituslupaa, vaikka muutoksenhakija oli tällaista hakenut.

2 TAUSTA

Tapauksen taustalla oli muutoksenhakijan ja TTF:n välinen vuonna 1997 solmima maanvuokrasopimus, jonka nojalla TTF oli rakennuttanut muutoksenhakijan hallitsemalle kiinteistölle noin 80 metriä korkean matkaviestinverkon tukiasemamaston. Maanvuokrasopimuksen päätyttyä 31.12.2021, ja kun osapuolet eivät olleet päässeet sopuun maanvuokrasopimuksen jatkamisesta, TTF haki rakennusvalvontaviranomaiselta SVPL 28 luvun mukaista sijoittamisoikeutta, jonka nojalla TTF saisi pysyttää maston paikallaan toisen hallitsemalla kiinteistöllä. Viranomainen myönsi TTF:lle sijoittamisoikeuden ja Helsingin hallinto-oikeus sittemmin hylkäsi muutoksenhakijan päätöksestä tekemän valituksen.

3 TELEYRITYKSEN MÄÄRITELMÄ

Arvioinnin kohteena KHO:ssa oli kysymys siitä, oliko TTF:ää pidettävä SVPL:n mukaisena teleyrityksenä, eli toisin sanoen siitä, oliko TTF oikea hakijasubjekti SVPL: 28 luvun mukaisen sijoittamisoikeuden hakemiselle.

SVPL 3 § 1 momentin 27 kohta sisältää määritelmän teleyritykselle: teleyrityksellä tarkoitetaan sitä, joka tarjoaa verkkopalvelua tai viestintäpalvelua ennalta rajaamattomalle käyttäjäpiirille eli harjoittaa yleistä teletoimintaa. Toisen omistamalle tai hallitsemalle alueelle sijoittamista koskevat säännökset puolestaan ovat SVPL 28 luvussa. SVPL 229 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan teleyrityksellä on tässä luvussa säädetyin edellytyksin oikeus sijoittaa toisen omistamalle tai hallitsemalle alueelle yleisiä tietoliikenneyhteyksiä palveleva matkaviestinverkon radiomasto tukiasemineen sekä niihin liittyvä laite, kaapeli ja vähäinen rakennelma.

TTF kiistatta ei tarjoa verkko- tai viestintäpalvelua ennalta rajaamattomalle käyttäjäpiirille, vaan toimii Telia-konsernin sisäisenä mastoinfrastruktuurinhallintayhtiönä. TTF on Suomessa yleistä teletoimintaa harjoittavan Telia Finland Oyj:n sisaryhtiö siten, että Telia-konserni omistaa TTF:stä 51 prosenttia ja kaksi sijoittajatahoa puolestaan 49 prosenttia. Puhtaasti lain sanamuodon perusteella TTF ei siis täytä teleyrityksen määritelmää, eikä TTF:lle siten myöskään voitaisi myöntää SVPL:n mukaista sijoittamisoikeutta.

Muutoksenhakija oli vedonnut siihen, että sijoittamisoikeuden myöntäminen kajoaa alueen omistajan tai haltijan omaisuudensuojaan ollen siten luonteeltaan perusoikeuden rajoitus (mitä seikkaa on myös arvioitu SVPL:n esitöissä). Tällöin SVPL:n sanamuodon laajentavaa tulkintaa ei voida pitää ainakaan perusoikeusmyönteisenä tulkintana.

KHO kuitenkin ratkaisussaan katsoi, että TTF:n kuuluessa telekonserniin, jossa sisaryhtiö Telia Finland Oyj harjoittaa Suomessa yleistä teletoimintaa, on TTF:ää pidettävä SVPL:n määritelmän mukaisena teleyrityksenä (ratkaisun kohta 40). KHO nojaa perusteluissaan erityisesti EU:n teledirektiiviin (EU) 2018/1972, joka on Suomessa osin implementoitu SVPL:lla. KHO katsoi, että teleyrityksen määritelmää tulkittaessa on syytä ottaa huomioon teledirektiivin operaattoria koskeva määritelmä, joka käsittää myös viestintäverkon liitännäistoiminnon tarjoamisen ollen siten laajempi kuin SVPL:n teleyrityksen määritelmä (ratkaisun kohta 39). Tällä perusteella, nojaten lisäksi myös teledirektiivin tavoitteisiin viestintäverkkojen toimivuuden varmistamisesta, KHO tulkitsi teleyrityksen määritelmää laajentavasti siten, TTF:ää oli pidettävä SVPL:n mukaisena teleyrityksenä.

4 AVOIMIA KYSYMYKSIÄ

Teledirektiivin soveltamisen osalta on syytä huomioida, että vaikka KHO:n toteamalla tavalla operaattorin määritelmä sinänsä on laajempi kuin SVPL:n teleyrityksen määritelmä, teledirektiivissä on erillinen 43 artikla, joka koskee asennusoikeuksia toisen omistuksessa olevan omaisuuden yhteyteen. Tässä artiklassa ei kuitenkaan käytetä operaattorin käsitettä, sen sijaan siinä mainitaan ”yritys, jolla on lupa tarjota yleisiä sähköisiä viestintäverkkoja”. KHO ei mainitse ratkaisussaan teledirektiivin 43 artiklaa ja ratkaisun perustelemista pitkälti teledirektiivin tulkintavaikutukseen voi kummeksua, koska teledirektiivissä oikeastaan ei nimenomaisesti edellytetä, että sijoittamisoikeutta voisi hakea myös sellaisen yritys, joka tarjoaa viestintäverkon liitännäistoimintoa.

Kuten Savola¹ oikeustapauskommentissaan tuo esiin, KHO:n ratkaisua täytynee tulkita siten, että ainakin SVPL 28 luvun mukaisen sijoittamisoikeuden hakemisen osalta teleyrityksen määritelmä ei ole täysin kiveen hakattu. Kääntäen, ratkaisun perustelut jättävät avoimeksi sen, mihin asti tämä teleyrityksen laajentava tulkinta ulottuu SVPL:n kontekstissa. Savola toteaa edelleen, että KHO todennäköisesti tarkoituksella jätti tekemättä tiukkoja kategorisointeja, eikä KHO suoraan toteakaan, että TTF olisi teleyritys joka tilanteessa. Näin ollen ratkaisusta saatava tulkintaohje rajoittunee tässä kohtaa SVPL 28 luvun kontekstiin.

Edelleen KHO:n ratkaisu ja perustelut jättävät avoimeksi sen, miten olisi suhtauduttava SVPL:ssä teleyritykselle säädettyihin velvollisuuksiin, muun muassa velvollisuuteen tehdä SVPL 4 §:n mukainen teletoimintailmoitus ja maksaa SVPL 289 §:n mukaista tietoyhteiskuntamaksua. Jos teleyritykselle kuuluvia oikeuksia voidaan tulkinnalla laajentaa myös yhtiöille, joka tarkkaan ottaen ei täytä teleyrityksen määritelmää, tulisiko teleyrityksille säädettyjen velvollisuuksien koskea myös tällaista yritystä? KHO:n ratkaisu näyttääkin johtavan jokseenkin epäloogiseen tilaan, jossa SVPL:n mukaista teleyrityksen määritelmää tulkitaan eri tavalla riippuen asiayhteydestä, mitä ei voida pitää tyydyttävänä tilanteena. KHO toteaa ratkaisussaan myös, ettei SVPL:n tarkoituksena ole ollut rajoittaa yritysjärjestelyitä tietoliikenteen järjestämiseen liittyen (ratkaisun kohta 38). Tältä osin voidaan myös kysyä, kuten Savolakin on huomioinut, kuinka pitkälle tällaiset yritysjärjestelyt voidaan viedä. Voisiko SVPL 28 luvun mukaista sijoittamisoikeutta hakea esimerkiksi myös telekonsernin ulkopuolinen, mutta sellaiselle liitännäistoimintoja tarjoava yritys? Tällainen tulkintahan voisi sinänsä olla mahdollinen, jos tukeudutaan teledirektiivin mukaiseen operaattorin määritelmään ja liitännäispalvelujen tarjoamiseen.

Lain sanamuodon laajentava tulkinta sillä KHO:n käyttämällä perusteella, että samaan konserniin kuuluvan yhtiön toiminta olennaisella ja välttämättömällä tavalla liittyy toisen konserniyhtiön toimintaan (perustelujen kohta 40), herättää kysymyksiä siitä, onko taustalla tai voidaanko päätöksestä saada tukea laajemmalle opille konserni-intressistä. Suomessa on yhtiö- ja vero-oikeudellisesti ollut vallitsevana oppina konserni-intressin kielto. Sijoittamisoikeuksien myöntäminen hallinnollisilla päätöksillä konserniyhtiölle sillä perusteella, että toinen konserniyhtiö toimii sisaryhtiönsä intressissä, voi johtaa vaikeisiin ja velkojien kannalta yllättäviin tilanteisiin konsernisuhteen päättyessä.

5 SIJOITTAMISOIKEUDEN EDELLYTYSTEN ARVIOINTI

KHO ei myöntänyt valituslupaa varsinaisten sijoittamisoikeuden edellytysten arvioinnin osalta, joten siltä osin jäätiin Helsingin hallinto-oikeuden ratkaisun varaan. Sijoittamisoikeuden myöntämiseen liittyenkin tapauksessa kuitenkin oli sellaisia seikkoja, joiden arviointi jää jokseenkin avoimeksi. Lähtökohtana on SVPL 234 §, jonka mukaan yleisiä tietoliikenneyhteyksiä palvelevan telekaapelin, tukiaseman ja radiomaston sijoittamisen edellytyksenä on muun muassa, ettei sijoittamista voida muutoin järjestää tyydyttävästi ja kohtuullisin kustannuksin. Lisäksi on kiinnitettävä huomiota siihen, ettei kiinteistölle tai rakennukselle aiheuteta tarpeetonta haittaa. Telekaapelin, radiomaston ja tukiaseman sekä niihin liittyvien laitteiden sijoittamisesta ja kunnossapidosta ei myöskään saa aiheutua sellaista haittaa tai vahinkoa kiinteistön käytölle ja rakennukselle, joka on kohtuullisin kustannuksin vältettävissä.

Ensinnäkin voidaan tarkastella niin sanottua aikaprioriteettia. SVPL 28 luvun sijoittamista koskevat säännökset koskevat yhtäläisesti tilanteita, joissa ollaan rakentamassa uutta telemastoa tai muuta rakennelmaa, sekä tilanteita, joissa rakennelma on jo rakennettu aiemmin voimassa olleen määräaikaisen maanvuokrasopimuksen nojalla, eikä vuokrasopimuksen jatkamisesta ole päästy sopuun. Sijoittamista koskevissa säännöksissä ei ole otettu huomioon näiden kahden tilanteen perustavanlaatuista eroa. Vaikka säännökset koskevat molempia tilanteita yhtäläisesti, eikä SVPL:n sanamuoto mahdollista aikaprioriteettiarviointia sen suhteen, että maanvuokrasopimuksen päättymisen jälkeen sijoittamisoikeutta haettaessa paikallaan jo oleva telemasto saisi etusijan, hallintotuomioistuimet vaikuttavat kuitenkin arvioivan tilannetta eräänlaisen aikaprioriteetin kautta.

Sijoittamisen edellytyksenä on SVPL 234 §:n 2 momentin mukaan muun muassa, ettei sijoittamista muuten voida järjestää tyydyttävästi ja kohtuullisin kustannuksin. Vastaavanlainen säännös sisältyy myös yhdyskuntateknisten laitteiden sijoittamista koskevaan rakentamislain 131 §:ään. SVPL 234 §:n 2 momentissa on kuitenkin erityinen edellytys, jonka mukaan sijoittamisesta ei saa aiheutua sellaista haittaa tai vahinkoa kiinteistön käytölle ja rakennukselle, joka on kohtuullisin kustannuksin vältettävissä. Lain sanamuodosta on pääteltävissä, että sijoittamisen edellytyksiä arvioitaessa olisi vertailtava sijoittamisesta kiinteistön käytölle aiheutuvia haittoja kustannuksiin, jotka syntyisivät, jos sijoittaminen järjestettäisiin ”muutoin”. Hallintotuomioistuinten oikeuskäytännöstä ei ole vaivatta löydettävissä konkreettisia ohjeita, mitä tulisi verrata mihin, erityisesti tilanteissa, jossa sijoittamista haetaan ikään kuin jälkikäteen rakennelman jo ollessa paikallaan sittemmin päättyneen vuokrasopimuksen perusteella.

KHO on ratkaisussaan 1995 A 39 käsitellyt käsillä olevan tapauksen kanssa samankaltaista tilannetta maankäyttö- ja rakennuslain kontekstissa. Tuossa ratkaisussa oli kyse sähköjohdon sijoittamisesta määräaikaisen vuokrasopimuksen päätyttyä. Tapauksessa katsottiin, ettei sijoittamista voitu järjestää tyydyttävästi kohtuullisin kustannuksen muuten kuin sallimalla johdon pitäminen entisellä paikallaan, koska siirtojohdon siirtäminen uuteen paikkaan olisi edellyttänyt uuden voimalinja-aukean raivaamista ja uusia rakentamistöitä. Oikeuskirjallisuudessa on katsottu, että uuden johdon rakentamisesta aiheutuvat kustannukset ovat lähes aina kohtuuttomia verrattuna vanhan laitteen pitämiseen paikallaan, mutta käytännössä kyse on aina tapauskohtaisesta arvioinnista.² Erityisesti haittojen arvioinnin kannalta tarvittaisiin oikeusohje, miten vanhasta sijainnista aiheutuvaa haittaa on syytä arvioida ja mihin kustannuksiin sitä verrataan.

On selvää, että jo rakennetun telemaston pysyttäminen paikallaan on joka tapauksessa teleyritykselle halvempi ratkaisu kuin uuden maston rakentaminen, mutta voidaan kysyä, tulisiko vertailukohdan kuitenkin olla status quon sijaan pikemminkin tilanne, jossa sijoittamisen kohteena olevaa laitetta ei olisi vielä rakennettu. Jos syntyviä kustannuksia verrataan vallitsevaan olotilaan, jossa laite sijaitsee paikallaan ilman varsinaista oikeusperustetta maanvuokrasopimuksen päättymisen jälkeen, ajaudutaan herkästi tilanteeseen, jossa määräaikainen vuokrasopimus de facto tarkoittaa määräajatonta oikeutta pitää laite sijoitettuna vuokrasopimuksen kohteella, koska tällaisessa tilanteessa laitteen siirtämisestä aiheutuvat kustannukset olisivat lähes aina kohtuuttomia. Se, kuinka pitkiä vuokrasopimuksia ja millaisin ehdoin yritys tekee, on sijoittamista hakevan yrityksen vaikutuspiirissä, mikä puoltaisi sitä, että kustannuksia tulisi vertailla tilanteeseen, jossa rakennelmaa ei vielä ole. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että hallinto-oikeuskäytännössä kiinteistön nykykäyttö ja vallitseva tilanne saa sijoittamisoikeuden edellytysten arvioinnissa etusijan. Ei ole täysin selvää, muuttaisiko tilannetta se, että maanomistajalla olisi aikomus ottaa alue omaan käyttöönsä vuokrasopimuksen päättyessä. On mahdollista, että tällainen oman käytön estyminen tulisi huomioiduksi osana ”muita” sijoittamisesta kiinteistön käytölle aiheutuvia haittoja, mutta tällainen muun käytön tarkoitus tuskin merkittävästi muuttaisi tilanteen arviointia.

6 LOPUKSI

Käsillä oleva KHO:n ratkaisu jättää useita avoimia kysymyksiä SVPL:n soveltamisesta, ja vaikka KHO katsoi, ettei sijoittamisoikeuden edellytyksistä ollut tarpeen antaa ennakkoratkaisua, oikeustila ei ole sijoittamisoikeuden edellytyksiin kuuluvan kustannus-haittavertailun suhteen täysin selvä. Vallitsevaa oikeustilaa ei siis voida pitää kovinkaan tyydyttävänä. Ottaen huomioon yhteiskunnan sähköistymisen, televiestimien yleistymisen ja viestintäverkkojen kattavuuden edellyttämien telemastojen tarpeen, kysyntää televiestintää koskevan lainsäädännön tarkastelulle olisi.

Laajemmin päätös ja siihen liittyvä SVPL:n sijoittamisoikeuden soveltaminen tietoyhteiskuntamaksuineen herättää kysymyksen, kuinka paljon sääntelyä ja hallinnollisia keinoja yksityisten (maanomistajien) ja elinkeinonharjoittajien välillä on tarpeellista ja tarkoituksenmukaista.

¹ Pekka Savola, Teleyrityksen konsernin sisaryhtiöllä oli oikeus hakea radiomaston sijoittamista toisen kiinteistölle (KHO 2026:13). Edilex Prejudikaattipalsta (KHO) 19.3.2026. Saatavissa: https://www.edilex.fi/uutiset/100678.

² Hallberg ym., Maankäyttö ja rakennuslaki. Alma Talent 2020, s. 1045.

Palvelumme

◆ Kiinteistöjärjestelyt ja rakennushankkeet
◆ Riitojen ratkaisu